Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää, siitä huolimatta, että tätä blogimerkintää edelsi pitkä hiljaiselo kirjoittamisen saralla. Tekstini ovat olleet lähinnä "pöytälaatikko - kamaa", sekä blogimerkintöjä aikaisemmassa blogissani. Tärkein minulle on ollut päiväkirja, jonka olen kaivanut esille silloin, kun olen tarvinnut kynän apua ajatusteni järjestämiseen. Kirjoittaminen on ollut minulle tapa selvittää ajatuksiani, sekä raivota ja kiukuta. Toisaalta olen kirjoittanut pieneen "tyttö pyrkii tähtiin" - kirjaani elämän ihania hetkiä, etten unohtaisia niiden joskus olleen olemassa.
Kirjoittamisen suurin haaste minulle on rehellisyys. On hankalaa olla rehellinen, sillä tekstiksi kirjoittettuna ajatukset tuntuvat naurettavilta, lapsellisilta ja tyhmiltäkin. On kuitenkin niin, että vasta oltuaan itselleen täysin rehellinen, voi nähdä edessään uusia mahdollisuuksia ja ratkaisuja. Haastan itseni tässä blogissa kirjoittamaan rehellisesti, vaikka tiedän sen olevan vaikeaa.
Tällä kertaa päiväkirjan ääreen minut ajoi tunne siitä että, olen opiskellut itselleni väärän ammatin. Heräsin ajatukseen luettuani sattumalta, lyhyen ajan kuluessa, muutaman artikkelin positiivisesta psykologiasta. Siten kun itse tuon positiivisen psykologian "mainpointin" ymmärrän, katson sen tarkoittavan, että...
"jokaisen ihmisen tulisi tehdä sellaista työtä, jota kohtaan on intohimoa, ei ainoastaan sellaista jossa on valmiiksi lahjakas".
Olen tyyppiesimerkki siitä, joka on ajautunut alalle, jossa muut ja minä mukaan lukien olen aina kuvitellut olevani hyvä. Moni on kannustanut minua alalle ryhtymisessä ja olen samalla alkanut uskomaan kaikkeen siihen kannustuspuheeseen.
Tarina meni niin, että pääsin yliopistoon vahingossa. Niin voi kaiketi kirjoittaa, kun kutsu pääsykokeisiin tuli niin yllättäen, että aikaa pääsykoekirjan lukemiseen oli viikko. Kun pääsykoekysymykset sai katsoa, en edes ymmärtänyt kysymystä, mutta uskottavasti yritin kirjoittaa muutaman sivun arvelemastani aiheesta. Kirjallista koetta seurasi haastattelu ja niin edelleen. Lopulta pääsin opiskelemaan varasijalta. Otin paikan vastaan hymyssä suin: "Jes! Pääsen muuttamaan pois kotoa!". Sen pidemmälle en tainnut silloin ajatella. Olisi pitänyt. Toisaalta kuvittelin, että tämä saattaisi myös olla "juttuni".
Kuten voit arvata, vuosi työelämässä on osoittanut kuvitelleeni väärin. Nykyisessä työssäni valitettavasti koen, etten voi antaa parastani tai näyttää parhaimpia puoliani. Surullisinta lienee se, että itsekin ajattelen, ettei kyseistä työtä voi tehdä ilman sydäntä. Jos et anna sieluasi, olet tarpeeton.
Olen siis tarttunut päiväkirjaan selvittääkseni mitä minä todella haluan. Tiedän, että ensimmäiset oppivuodet työuralla ei ole helppoja, mutta en usko intohimoni nykyistä työtäni kohtaan puhkeavan kukkaan myöhemmin. Haluaisin siis, tehdä jotain mitä haluan tehdä (vain siksi, että nautin siitä), riippumatta siitä olenko siinä lahjakas vai en. Työtä en pelkää, enkä matkaa, olenhan selvittänyt jo yhden maratonin maaliviivalle asti.
Jokin osa minusta väittää, että minusta on kasvanut nykyajan teini, joka tarvitsee mielettömiä aisti-impulsseja päivittäin pysyäkseen tyytyväisenä. Pelkkä tavallinen arki ei riitä, eikä tyydytä. Ilman "mageeta elämää, life is so boring!". Vastaväitteeni on, että persoonallisuuteni on sellainen joka kaipaa toimintaa, tapani olla ja elää on pysyä liikkeessä. Nykyinen työni kuitenkin saa minut kuihtumaan, joksikin sellaiseksi mitä en oikeasti ole.
Tämän blogin olen perustanut itseäni varten, sillä uskon, että kirjoittamalla voi muuttaa maailmaa. Jos ei koko maailmaa, niin ainakin omaa pientä maailmaani ja se riittää minulle. Jos kuitenkin eksyit lukemaan tekstejäni, olisin kiitollinen jos jättäisit merkinnän vierailustasi.
Terkuin, Kathy
